29.2. Mutkia kotimatkassa

Aamulla piti taas herätä aikaisin, kun lähdettiin Arskan kanssa käymään postissa! Mua nimittäin jännitti miten tullissa suhtaudutaan mun lonkkariin, joten Arska ehdotti että sen voisi postittaa Suomeen. Postikuluja kyllä tuli useampi kymmen dollaria, mutta se oli loppujen lopuksi tosi kätevä tapa. Postissa ei ollut myynnissä laatikoita ja mun laudalle tietty semmonen tarvittiin, joten lähdettiin kadulle etsimään. Löydettiin ihan nurkan takaa roskakasa, mistä löytyi just sopivan kokoinen laatikko, kui hyvää tuurii! Lonkkarin postituksen jälkeen oli vielä yksi asia hoidettavana. En ollut nimittäin sanonut Jovankalle hyvästejä, kun sille ei käynyt edellisen illan biletykset. Sovittiin siis, että nähdään aamulla ja mentiin sitten jätskibaariin, mistä sai älyhyvää jätskii! Ei keretty kuitenkaan jätskitellä kauaa, kun mun piti lähteä lentokentälle. Arska oli ihana ja ajoi mut kentälle saakka. Pihalla hyvästeltiin ja mä jatkoin yksin rinkka selässä lentoasemalle. 

Kentällä piti ensin maksaa joku maastapoistumismaksu ja sen jälkeen pääsin check-iniin. Tiskille ilmoittauduttuani virkailija totesikin mulle, että sori, lento on täyteenbuukattu ja sulle ei oo paikkaa siellä. Vai että sillä lailla. Jotenkin niin tyypillistä Costa Ricaa. Virkailija alkoi sitten selvitellä, että josko mulle löytyisi joku toinen lento New Yorkiin. Eipä löytynyt. Kaikki selvittelyt sujui tosi hitaasti, jälleen tyypillistä Costa Ricaa. Viimeinen vaihtoehto oli vain odottaa, että joku lennolta jättää tulematta ja saan sen paikan. Onneksi näin kävi ja pääsin lähtemään tiskiltä kiireessä turvatarkastukseen ja koneeseen. Kone ei kuitenkaan New Yorkin huonon sään vuoksi saanut lupaa lähteä ajallaan, joten venailtiin San Josén kentällä sitten vielä yli tunti. Siinä vaiheessa alkoi jo vähän stressi nousta sen suhteen, että ehdinko mun jatkolennolle. Olin nimittäin tehnyt sen verran tyhmän valinnan, että mun jatkolento lähti eri puolelta New Yorkia, kuin minne toi San Josésta lähtenyt lento tuli.. Säästin sillä parikymmentä dollaria. Erittäin huono päätös. Kun kone vihdoin saapui New Yorkiin, niin tajusin että aika on nyt tosi tiukilla. Menin odottelemaan mun rinkkaa hihnalle, kun USA:ssa pitää chekata laukut uudestaan. Siinä mä odottelin ja odottelin, mutta rinkkaa ei kuulunut. Hetken päästä joku mies tuli sanomaan, että jos teidän laukut ei oo vielä tulleet, niin ne ei tuu ollenkaan. Osa kamoista oli siis jäänyt San Joséhen, jes! Siinä vaiheessa kello alkoi olla jo niin paljon, että vaihtolennon missaaminen alkoi tuntua melko todennäköiseltä vaihtoehdolta. En kuitenkaan menettänyt toivoa, vaan menin mahdollisimman reippaasti Jenkkien turvatarkastushässäköistä ja sen jälkeen piti mennä laukunselvitysjonoon. En todellakaan ollut ainoa, jonka laukku oli jäänyt kuormasta, joten jono oli pitkä. Hetken odottelun jälkeen päätin, että voin varmasti hoitaa laukkuasian Suomessa ja lähdin etsimään kuljetusta lentokentälle, mistä mun jatkolento oli lähdössä. Kysyin infopisteestä apua ja selvisi, että seuraava bussi, joka oli ainoa edullinen vaihtoehto tulisi vasta noin tunnin päästä. Ja että taksi maksaisi noin 90 dollaria. Ajattelin vain että en varmasti maksa tommosta summaa ja muutenkin olisi ollut tosi epätodennäköistä, että olisin ehtinyt lennolle edes taksilla. Missasin siis jatkolennon Frankfurtiin. Siinä vaiheessa tuli semmonen fiilis, että olisi pitänyt vain jäädä Bocasiin ja missata tarkoituksella kaikki lennot. 

Menin kuitenkin toiselle tiskille, missä mulle hoidettiin uusi jatkolento, New Yorkista Lontooseen. Lento lähti suht pian, koneessa oli tosi hyvää ruokaa ja olin tosi tyytyväinen ja innoissani kotiinpaluusta. Bocasista lähdettyäni tuntui nimittäin siltä, että mitä pikemmin pääsen kotiin, sen parempi. Lontoossa mulla oli useamman tunnin hengailu Heathrowlla ja kävin syömässä sushia, kiertelin kaupoissa, söin vielä vähän lisää ja tuhlasin viimeiset kolikot superkalliiseen nettiin. Lontoon lentokentällä oli ihmeen paljon suomalaisia ja tuntui tosi hassulta kuulla suomea pitkästä aikaa. Lontoo-Helsinki-lento sujui ihme kyllä ongelmitta ja äiti olikin mua lentokentällä vastassa. Huh kun oli outo fiilis! Ulkona oli lunta ja kylmä.

28.2. Vikat bailut Costa Ricassa

Aamulla astuin bussin kyytiin ja ihailin viimeistä kertaa sademetsämaisemia Puerto Viejon ja San Josén välillä. Olin sopinut Arskan kanssa, että meen sen luo yhdeksi yöksi Herediaan ja Arska olikin mua auton kanssa bussiasemalla vastassa. Mulla oli mielessä yksi asia, jonka halusin hoitaa San Joséssa, nimittäin nenälävistyksen otto. Olin himoinnut nenäkorua jo ennen matkalle lähtöä, mutta en uskaltanut ottaa sitä vielä silloin, koska pelkäsin sen tulehtuvan kosteassa ja kuumassa ilmastossa. Meinasin myös ottaa sen aikaisemmin San Joséssa, mutta liikkeissä sanottiin, että meriveden kanssa olisi pitänyt olla varovainen, joten päätin olla riskeeraamatta ja ottaa lävistyksen vasta reissun lopussa. Mentiin Arskan kanssa paikkaan, jossa olin aikaisemmin käynyt kyselemässä ja nenälävistyksen otto siellä maksoi vain 10 dollaria! Piti vain allekirjoittaa lomake ja odottaa hetki ja sitten pääsin lävistyshuoneeseen sisään. Vaihdettiin lävistäjän kanssa muutama sana ja ennen kuin ehdin kunnolla edes tajuta, oli lävistys jo nenässä :D Noin 10 minuutin päästä siitä kun astuttiin liikkeeseen sisään, päästiin sieltä jo pois. Ihmeellisen nopeaa toimintaa costaricalaisilta! 

Jännitti!

Lävistyksen oton jälkeen mentiin lounaalle mun toisen sanjoselaisen kaverin Luisin kanssa, johon tutustuin Flutterby Housessa Uvitassa. Paikka oli pikaruokalatyyppinen kasvisravintola ja ruoka oli hyvää. Oli tosi hauskaa nähdä Luisia taas! Yhdessä vaiheessa Luis ja Arska alkoivat vahignossa puhua espanjaa keskenään ja mulle tuli niin siisti fiilis, kun ymmärsin kaiken ihan täysin! Silloin tajusin, kuinka paljon selkeämpää costaricalainen espanja on panamalaiseen verrattuna. Tai ehkä se on vain mun mielipide. Ravintolasta jatkettiin Arskan kanssa supermarkettiin, josta kävin ostamassa sukulaisille kahvia tuliaisiksi, Costa Ricahan on tunnettu kahvistaan. Sieltä ajettiin kotiin ja mä jäin sinne datailemaan siksi aikaa kun Arska meni fysioterapiaan hoitamaan silloin aikaisemmin murtunutta kättään. San Joséssa mulla oli jo niin paljon parempi fiilis kuin Puerto Viejossa! Johtui tietenkin siitä, että mulla oli mukavaa seuraa ja kivaa puuhaa, joten mun mieli ei koko ajan palannut Bocasiin. 

Kun Arska tuli kotiin fysioterapiasta, lähdettiin totta kai ulos, mun vikan illan kunniaksi. Päätettiin tehdä kunnon San José pubcrawl! Ensin mentiin yhteen viihtyisään pubiin, jossa oli tosi halvat hinnat. Arska kysy multa, että tykkäänkö Jägermeisterista ja kun olin että joo, niin Arska tilas kummallekin kaks jekkushottia ja bisset vielä päälle. Eli hyvin alko ilta :D Siitä baarista siirryttiin irkkupubiin, missä join parasta bisseä mitä oon koskaan maistanut. Se oli jotain kotitekoista.Irkkupubin jälkeen oli vuorossa kolmas baari, jossa nähtiin Luis ja sieltä jatkettiin kolmisin La Chichaan, missä olin aikaisemminkin käynyt. Superviihtyisä skeittaribaari, joka jouduttiin lopettamaan vähän sen jälkeen kun palasin Suomeen. Eli seuraavan kerran kun Costa Ricaan meen, niin La Chichaan en enää pääse. :( Chichassa oli hiphop-ilta ja oltiin viestitelty Carloksen kanssa, että nähdään siellä. Oli tosi kivaa nähdä sitäkin pitkästä aikaa! Sattumalta baarissa oli myös Fer (tai no ei nyt niin sattumalta, koska Fer ja sen kaverit kävi Chichassa tyyliin joka ilta :D) ja tuntui jotenkin niin hyvältä lopetukselta reissulle sanoa sillekin heipat, kun se oli kuitenkin eka costaricalainen, johon tutustuin. Mulla oli tosi hauska vika ilta ja Chichasta oli kiva lähteä hyvillä mielin Arskan sohvalle nukkumaan.

Mun reissun vika kuva, lol

27.2. Tyhjä olo

Aamulla heräsin aikaisin, kun piti mennä varaamaan kuljetus Bocasista Puerto Viejoon. 25 dollarilla pääsi perille helposti ilman jonotteluja ja monia kulkuneuvon vaihdoksia, joten päätin tällä kertaa valita sen vaihtoehdon. Viimeistä kertaa menin kuistin tuolille meikkaamaan ja katselemaan merelle. Meikattuani herätin Julion ja se lähti mun mukaan kaupunkiin. Kuljetuksen varattuani meillä oli vielä muutama tunti aikaa, mutta ei keksitty mitään kunnon tekemistä, joten mentiin vikaa kertaa John’s Bakeryyn syömään emparedadot (en koskaan oppinut lausumaan tota sanaa sujuvasti). Sitten otettiin vähän kuvia keskustasta ja mentiin vielä laiturille istumaan ja kuuntelemaan musaa. Sitten mentiin kotiin, mä pakkasin mun viimeiset kamat ja Julio otti nokoset. Pakattuani menin vielä viimeistä kertaa makaamaan sen kainaloon… Sitten olikin aika lähteä ja otettiin taksi keskustaan. Julio onneksi kantoi mun rinkan :D Käytiin surffikaupassa hyvästelemässä Toti ja Nacy. En olisi millään raaskinut Totiakaan sinne jättää! Sitäkin mulla on nimittäin kova ikävä. Se aina piristi mua jos olin vähänkin allapäin, piti mulle seuraa jos Julio huiteli jossain muualla ja opetti tekemään koruja.

Kadulla nähtiin myös Tracy ja sanoin sillekin heipat. Sitten mentiin laiturille odottamaan venettä, joka tulisi viemään mut mukanaan. Istuttiin siinä ja tuntui uskomattomalta, että mä oikeasti olin lähdössä. Olisi vain tehnyt mieli juosta pois ja antaa veneen lähteä ilman mua. Tuntui niin väärältä. Lopulta vene tuli ja pidättelin taas itkua. En varmasti koskaan unohda sitä hetkeä, kun vene ajelehti poispäin laiturilta ja Julio jäi laiturille vilkuttamaan. Itku tuli vasta kun Julio ajautui pois näkyvistä. Siinä mä sitten yksikseni nyyhkyttelin pelastusliiveissäni ja katselin kamerasta meidän yhteiskuvia. ”Kyllä me vielä joskus nähdään, meidän on pakko…”, ajattelin.

Veneestä pois astuttuani joku äijä nappasi mut pakettiauton kyytiin ja olin ymmälläni, mutta sillä pääsin rajanylityspaikkaan. Siellä mua vastassa oli mies, joka hoiti tullijutut mun puolesta.Tullimieskin huomasi, että olin surkea näky ja käytiin sen kanssa keskustelua asiasta :D Mies ohjasti mut autoon, joka kuljetti mut Puerto Viejoon. Suru teki musta väsyneen ja torkahtelin matkalla. Taksi vei mut suoraan Hotel Puerto Viejoon, mistä sain oman huoneen 12 dollarilla, ei paha hinta ollenkaan. Hotel Puerto Viejo kyllä suoraan sanottuna ällötti mua. Siellä haisi pajari joka paikassa, sisustus oli tosi ruma, ihmiset olivat jenkki white trashiä ja osa niistä oli lapsia! Mun mielestä se paikka ei olisi sopinut ollenkaa lapsille.

Asetuttuani huoneeseen lähdin etsimään ruokapaikkaa ja matkalla törmäsin hollantilaiseen Carolieniin espanjakoulusta. Vaihdettiin kuulumiset ja sovittiin, että tulisin illalla käymään koululla. Sitä ennen kävin kuitenkin syömässä perus casadon ja sen jälkeen menin viimeistä kertaa rannalle. Puerto Viejo ei tuntunut enää yhtä ihanalta kuin ennen, mun olo oli tosi tyhjä ja yksinäinen. Mulla oli vaan semmonen fiilis, että haluan kotiin ja äkkiä. Rannalta menin vielä koululle, mutta en viipynyt kauaa, koska seuraavana aamuna oli edessä aikainen herätys, kun piti hypätä San Josén bussiin.

26.2. No Woman No Cry....

Mun vika kokonainen päivä Bocasissa oli aika itkuinen. Ajatus -20-asteiseen Suomeen palaamisesta tuntui mielettömän synkältä ja ennen kaikkea en olisi millään halunnut erota Juliosta. Olin jopa yrittänyt vaihtaa mun lentoja myöhemmäksi, mutta se ei onnistunut. :( Tapasin muuten yhtenä päivänä kanadalaisen tytön, joka oli mun kanssa täysin samassa tilanteessa. Se oli tullut kavereineen Bocasiin ja niiden piti muutaman päivän päästä jatkaa reissaamista yhdessä, mutta se ihastui paikalliseen jätkään ja päätti jäädä Bocasiin loppuajaksi. Silläkin oli mennyt hostelli alta ja se muutti sen jätkän luo asumaan :D Meidän paluulennot jopa lähtivät samana päivänä!

Illalla oltaisiin haluttu mennä Julion kanssa siihen ravintolaan syömään, jossa oltiin ensimmäisillä virallisilla treffeillä, mutta lähes kaikki paikat oli kiinni kun oli sunnuntai. Mentiin sitten yhteen italialaiseen, joka taisi olla ainoa avoinna oleva ravintola. Myöhemmin illalla mentiin tietenkin vikaa kertaa Iguanaan. Siellä kittasin ilmaisia drinkkejä isän kädellä ja ilta oli tosi hauska. Tanssittiin Julion kanssa tosi paljon ja olisin voinut jäädä niihin hetkiin ikuisiksi ajoiksi... Lol en nyt ehkä ikuisiksi, mutta en vaan millään olisi halunnut lähteä. Loppuillasta hypättiin vielä Tracyn kanssa baarin laiturilta uimaan :D

Tässä vielä biisejä, jotka vie mun mielen takaisin Bocasiin:

25.2. Playa Bluff con Toti y amigos

Mun päivät Bocasissa alkoivat vähentyä ja loppuaikana Julio oli valitettavan paljon töissä. :( Ihana Toti halusi kuitenkin että mulla olisi kivaa ja se halusi viedä mut rannalle. Päätettiin vuokrata pyörät ja polkea Playa Bluffille, joka oli n. 5 kilsan päässä keskustasta. Kolme Totin ja Julion kaveria liittyi myös seuraan ja päästiin lähtemään matkaan. Pyöräily oli muuten kivaa, mutta loppumatkasta jouduttiin taluttamaan suurin osa, koska teillä oli niin paljon upottavaa hiekkaa.

Päästiin kuitenkin perille ja ranta oli yllätys yllätys mielettömän kaunis paikka. Ensin kylläkin ajattelin etten uskalla mennä uimaan ollenkaan, kun meri oli ihan vauhko ja aallot olivat yksiä suurimmista, mitä oon koskaan nähnyt. Jäin rannalle ottamaan aurinkoa, mutta sitten Toti otti mua kädestä kiinni ja sanoi että nyt mennään! Juostiin yhdessä veteen ja joka kerta kun aalto iski meitä päin, sukellettiin käsikädessä aallon ali. Aallot on oikeesti tosi väsyttäviä! Huomasin sen jo surffatessa. Varmaan reilun vartin päästä tuntui kuin olisin tehnyt kunnon urheilusuorituksen :D Loppuaika vietettiin rannalla löhöillen ja kuunnellen aaltojen kohinaa. Sitten olikin jo aika palauttaa pyörät ja lähdettiin polkemaan takaisin kohti keskustaa.

22.2. El Papá

Eräänä päivänä Julion isä, isän naisystävä ja kaksi pikkuveljeä saapuivat Bocasiin. En kerennyt edes jännittämään niiden kohtaamista, sillä törmäsin Julioon, isään ja naisystävään sattumalta kun olin rullailemassa mun longboardilla. Esittäydyttiin, mutta kielimuuri tuli heti vastaan, sillä kumpikaan vanhuksista ei puhunut lähes sanaakaan englantia. Jotain small talkia yritin kyllä espanjaksi vääntää.. Ne olivat matkalla meidän kämppää lähinnä olevalle rannalle ja lähdin mukaan. Isäkin oli nimeltään Julio Cesar, mikä oli hassua. Ulkonäöltään ne olivat ihan eri näköisiä, isä oli tosi vaaleaihoinen ja pulska.

Julion perhe vietti Bocasissa neljä tai viisi päivää. Yhtenä päivänä käytiin niiden kanssa Carinerolla rannalla, mitä varten varustauduttiin kylmälaukullisella bisseä. Suomessa en oo yhtään oluen ystävä, mutta täytyy sanoa, että kuumalla aurinkoisella säällä kalja maistuu tosi hyvältä! Muutenkin costaricalainen tai panamalainen bisse on paljon paremman makuista kuin suomalainen. Toisena päivänä tehtiin samantapainen veneretki kuin silloin kerran hostelliporukan kanssa. Yhdellä Julion kaverilla oli vene ja se kuskasi meitä ympäriinsä. Käytiin taas Dolphin Bayllä, mutta delfiinejä ei näkynyt. Sitten mentiin yhteen ihanaan laituripaikkaan, missä vesi oli ihanan kirkasta ja vähän snorklailtiin. Sen jälkeen vene vei meidät Isla Zapatillalle, mutta vähän eri puolelle saarta kuin edellisellä kerralla. Julio, sen kaveri ja kaverin tyttöystävä menivät kalaan ja mä hengailin niiden kanssa jonkin aikaa, mutta menin sitten ottamaan aurinkoa laiturille. Päivä oli taas kerran upea!

Julion veljet olivat älyttömän suloisia. Nuorempi oli 13- ja toinen 21-vuotias. Ne olivat kunnon kilttejä poikia, Julio taisi olla vähän perheensä musta lammas. Yhtenä iltana onnistuttiin kuitenkin houkuttelemaan veljistä vanhempi meidän kanssa Aqua Loungeen ja kyllä se biletti meidän kanssa ihan iloisen näköisenä, vaikkei se mitään juonutkaan.

Los Carnavales

Mun Bocasissa olon aikana siellä järjestettiin vuosittaiset karnevaalit, jotka kestivät reilun viikon. Pääkadulle ilmestyi kojuja ja iltaisin siellä soitettiin musiikkia ja ihmiset kerääntyivät katujen varsille. Karnevaalien pääjuttu oli perinteiset pirut. Illan pikkuhiljaa hämärtyessä pääkadulle ilmaantui joukko piruiksi pukeutuneita paikallisia ruoskien kanssa. Perinneleikki meni niin, että kuka tahansa voi haastaa pirun taisteluun, aseenaan keppi, jolla  yritettiin suojella jalkoja. Pirut nimittäin ruoskivat jalkoja ja vaikka itse en koskaan taisteluun uskaltanutkaan, tiedän että se sattui. Suurin osa miehistä meni vuorollaan taistelemaan ja tulivat häntä koipien välissä keskeltä pois. Juliokin meni ja taisteli oikein kunnolla, se oli aika hurjaa katsottavaa..:D Sen jalat oli sen jälkeen ihan haavoilla ja ne oli tosi kipeet vielä monen päivän päästä.

Pirutradition syvintä sisintä en koskaan saanut selville, kai se oli vain hauska perinne. Ensin järkytyin siitä vähän, mutta loppuviikosta jo naureskelin taistelijakokelaille. Pirujen puvut olivat tosi hienoja ja niiden tekemiseen oli nähty vaivaa. Monet pikkupojat olivat saaneet tai tehneet itselleen myös ruoskat, joilla ne treenailivat ja ruoskivat esimerkiksi lyhtypylväitä. Sen verran sain selville, että kuka tahansa ei pääse piruksi. Piruksi päästäkseen pitää olla paikallinen ja olla ollut seitsemänä aikaisempana vuotena taistelemassa piruja vastaan. Paikka pitää siis ansaita. Karnevaalien viimeisenä päivänä pirujen ja ”uhrien” roolit kääntyivätkin päinvastaisiksi. Pirujen ruoskat annettiin uhreille ja uhrit muodostivat käytävän pääkadulle, jota pitkin jokainen piru joutui vuorollaan juoksemaan saaden monia kymmeniä ruoskaniskuja jalkoihinsa. Osa piruista jopa piiloutui ja ihmiset ajoivat niitä takaa niin kauan kunnes viimeinenkin piru oli saatu kiinni.

Kovia kokenut jalka :<

 Karnevaalien aikaan saarelle tuli niin paljon turisteja muualta Panamasta sekä ulkomailta, että sähkö ja vesi kuluivat usein loppuun. Joka päivä oli sähkökatkoja, mikä tarkoitti samalla myös sitä, ettei vettä tullut hanoista. Yhtenä päivänä saari oli 12 tuntia ilman sähköä. Auringonlaskun jälkeen oli aina jännät paikat, kun kaikkialla oli ihan pimeää. Mentiin pääkadulle istuskelemaan ja odottelemaan, että sähköt palaisivat ja siellä oli tunnemaa :D Lähes ainoat valonlähteet olivat katua edestakaisin ajelevat taksit. Kotona sytyteltiin kynttilöitä ja mulla oli semmoinen olo kun oltaisiin oltu jossain Tuntemattomassa sotilaassa, kun puhdistin Julion haavoja pumpulilla ja vedellä kynttilänvalossa. Kun sähköt vihdoin ilmaantuivat, niin ihmiset pääkaduilla alkoivat hurrata ja tunnelma oli katossa :D

 

Karnevaalien viitenä viimeisenä päivänä oli Casa Animal –nimiset bileet, joista koko kylä puhui. Casa Animal järjestettiin rakennuksessa, joka muuttuu bilelukaaliksi vain muutaman kerran vuodessa, esimerkiksi uudenvuodenaattona. Bileet järjestettiin kaksikerroksessa rakennuksessa ja musiikki oli reggaen sijaan kunnon konemusaa. (vaikkakin loppuillasta soi aina dancehall, onneksi :D) Normaalisti Bocasissa ei baareihin koskaan joutunut maksamaan sisäänpääsyä, mutta Casa Animaliin maksoi muistaakseni 15$ sisään! Poisluettuna kylläkin naiset, jotka saivat lipun ilmaiseksi ennen klo 23:a.. Kolmena viidestä illasta kävin Casa Animalissa ja meno oli kyllä villimpää kuin perusiltoina Bocasissa. Lavalla oli palkattuja tanssijoita ja myös häkki, jonka sisällä tanssi naisia. Yhdellä seinustalla oli myös suihkukoppi, missä yksi tyttö veti eroottista tanssia hahaha. Normaalisti baarit Bocasissa sulkevat jo kahden jälkeen, mutta Casa Animal oli auki kuuteen. Kerran oltiin pilkkuun asti huh! Se oli kyllä kieltämättä hauska ilta :D Karnevaalien jälkeen saari tuntui tosi hiljaiselta ja tyhjältä!