6.12.2012 Seikkailu alkakoon

Mun reissun lähtö ajoittui siis itsenäisyyspäivälle. Enpä mä mikään isänmaallinen ihminen edes ole, joten asia ei mitenkään hetkauttanut mua, lähinnä vaan huvitti. Lentokentälle piti lähteä aamukuuden aikaan ja lähtiessä satoi lunta. Se taisi olla tämän talven ensimmäinen lumi. Yöunet oli jääneet tosi vähille, kun kaksi mun parasta kaveria oli meillä käymässä enkä malttanut mennä nukkumaan.

Matkaa olin suunnitellut noin kuukauden ajan. Oikeastaan jo viime keväänä tiesin, että haluan pitää välivuoden ja lähteä tutkimaan maailmaa, mutta vasta marraskuun alussa sain päätettyä, että Costa Rica on mun kohde ja varasin liput. Mun välivuosisuunnitelmia häiritsi myös se, että olin hakenut Berliiniin opiskelemaan ja sen jutun kanssa nyt oli semmosta vääntöä, että en jaksa enää edes ajatella asiaa, mutta vielä alkusyksystä olin epävarma siitä, että kutsuuko mua Humboldt Universität  vai joku ihan muu. Humboldt kuitenkin teki temput ja päätin, että jotain jännittävää haluan elämälläni tehdä. ”Suomeen en ainakaan koko vuodeksi jää”, ajattelin.

Aloin tutkia mahdollisia kiinnostavia kohteita ja niitä tuntui olevan miljoona (sitä mieltä olen edelleen).  Ensin ajattelin Australiaa, sinne saa working holiday –viisumin tosta noin vaan, joten reissatessa pystyisi samalla tienaamaan rahaa. Tämän idean kuitenkin tyrmäsin, koska tajusin, että mulla on aikaa reissata vain kolme kuukautta, sillä halusin olla takaisin kotona maaliskuun alussa korkeakouluhakua varten. Jos töitä haluaisin mennä Ausseihin tekemään, tuntuisi järkevämmältä olla siellä se koko vuosi, niin olisi sitten aikaa nähdä maata niiden tienaamiensa rahojen voimin. Muutenkin Aussit tuntui jotenkin niin helpolta vaihtoehdolta, koska sekin on länsimaa. Ja siellä on kallista. Joten ei Ausseihin. Sitten aloin miettiä Latinalaista Amerikkaa, koska se on jo pitempään kiehtonut mua. Aikaisemmin ajattelin, että en ikinä uskaltaisi lähteä sinne yksin valkoisena nuorena tyttönä, koska onhan sillä jotenkin vaarallinen maine, ainakin jos suomalaisilta kysytään. Mulle alkoi kuitenki kasvaa polte lähteä sinne ja eksyin erilaisille vapaaehtoistyösivustoille. Sitä kautta mun top 3 vaihtoehdoiksi  tulivat Ecuador, Peru ja Costa Rica. 

Syyt minkä takia lopulta päädyin Costa Ricaan, olivat nämä:

- Nettifoorumeilta lukemieni juttujen perusteella se on yksi Latinalaisen Amerikan turvallisimmista maista

- Siellä pärjää englannilla, koska se on niin suosittu lomakohde Jenkkien keskuudessa

- Pienen pinta-alansa takia etäisyydet ovat lyhyitä, joten paikasta toiseen liikkumisen pitäisi sujua melko mutkattomasti (tämä tulikin todistettua, kun siirryin länsirannikon pohjoisosasta itärannikon eteläosaan vain kymmenessä tunnissa)

- Sieltä löytyy kaikkea, mitä vain luonnolta voi toivoa: sademetsää, tulivuoria ja niitä häikäisevänkauniita hiekkarantoja

- Ja vielä pikku plussana se, että maalla ei ole ollenkaan armeijaa. How cool is that!

Tulin siis siihen tulokseen, että Costa Rica on mulle tarpeeksi extremeä, mutta ei kuitenkaan liian hurja valinta yksin reissaavalle, kokemattomalle tytölle. Äiti kyllä menetti useat yöunensa tän mun päätöksen takia ja siitä saatiin aikaiseksi lukemattomia riitoja. Se että lähden yksin Latinalaiseen Amerikkaan oli kuulemma sama, kun lähtisin tekemään itsemurhaa. Huh huh, joopa joo. Sulateltuaan asiaa se kuitenkin oppi hyväksymään asian, että mä lähden ja mun päätä ei saa käännettyä.

Siirrytään nyt kuitenkin takaisin lähtöpäivään ja Helsinki-Vantaalle. Mua jännitti ihan älyttömän paljon, jopa pelotti. Mitä jos en saakaan yhtään kavereita? Mitä jos palattuani takaisin Suomeen tuntuu siltä, että tuhlasin monta tonnia ihan tyhjään. Sisimmässäni kuitenkin tiesin, että tää on se juttu, jonka oikeasti haluan tehdä ja että tuun kotiin varmasti tuhat kokemusta rikkaampana. Äidin jäädessää turvatarkastusten toiselle puolelle, tuntui siltä, että tässä mä nyt oon, ihan yksin lähdössä jonnekin tuntemattomaan, täysin toiselle puolelle maailmaa. Hullua.

Helsinki-Vantaalta lensin Frankfurtiin. Olin kuullut lentokentästä kauhutarinoita, kuinka se on niin valtava että sinne eksyy. Vaihto sujui kuitenkin ihan muitta mutkitta ja pääsin New Yorkin koneeseen. Lento kesti kauan, katsoin sen aikana kaksi leffaa ja pelasin jotain pelejä. USA:ssa kaikki turvatarkastusjutut tuntuivat hirveän tiukoilta, mutta toisaalta niin turhilta. Niistäkin selvisin kyllä ihan ongelmitta. New York – San José –lento oli tosi miellyttävä. Mun vieressä istui espanjalainen mies, joka oli myös menossa kolmeksi kuukaudeksi Costa Ricaan, tyttöystävänsä luo. Juteltiin matkan aikana jonkun verran, mutta kommunikointi oli vähän tökkivää, koska sen englanti oli aika heikkoa ja mun espanja, nohh, siihen aikaan aika nollatasolla. (Näin muuten tän saman miehen myöhemmin Panamassa, kun se ja ilmeisesti sen tyttöystävä tuli katsomaan Julion ja Totin käsitöitä. Mä jotenkin jäädyin, enkä jaksanut kiinnittää niiden huomiota, epäsosiaalinen suomalainen kun oon. Mut joka tapauksessa hauskaa. Pieni maailma.) New York - San José  -lennolla  tv:stä tuli Coldplayn konsertti ja sitä mä katselin aina välillä torkahdellen.

Mulla oli vähän epätodellinen fiilis, kun saavuin Costa Rican maan kamaralle. Olin toisaalta niin intoa täynnä, mutta toisaalta rättiväsynyt, kun lennot kesti yhteensä reilut 20 tuntia enkä saanut koneessa kunnolla nukutuksi. San Josén lentokenttä oli ihanan pieni ja hiljainen ja rinkan sain nopeesti. Sitten kaivoin puhelimen esiin ja soitin jännityksissäni Ferille, jonka luo olin menossa kahdeksi yöksi. Olin tutustunut häneen netissä, kun laitoin Longboard Girls Crew Costa Rican Facebook-seinälle viestiä, että kiinnostaisiko jotakuta tulla mun kanssa longboardaamaan ja opettaa mulle vähän alkeita. Fer (ja kaksi muuta) lisäsi mut kaveriksi ja alettiin chattäillä. Se sitten tarjosi mulle myös yöpaikkaa ja pienen pohdinnan jälkeen ajattelin, että mikä ettei, koska couchsurfing-Carloksen luo olin sopinut meneväni vasta 8. päivä. Jos äiti vaan tietäis………….. Monet varmaan ajattelee, että olin täysin hullu ja tyhmä. Mä kuitenkin luotan mun sisäiseen järkeen, eikä se pettänyt mua kertaakaan matkan aikana. (kenties vain hyvää tuuria, heh..)

Fer vastasi puhelimeen iloisesti ja sanoi, että tuu vaan. Heti tuloaulasta ulos astuessani multa kysyttiin, että oonko taksia vailla. Äiti oli varoitellut mua taksikuskeista, jotka vie hämäräkujille ja raiskaa. Sen takia olin vähän epäluuloinen ja osoitin, että haluan taksin siitä viralliselta tiskiltä. Mies oli kuitenkin ilmeisesti näille töissä ja annoin hänen ohjastaa minut taksiin. Taksimatkalla mun mieli kävi kierroksilla ja tuntui uskomattomalta, että olin oikeasti Costa Ricassa! Ferin talon löytäminen vähän jännitti, koska Costa Ricassa ei ole ollenkaan osoitteita, vaan taloille ohjastetaan niin, että päätetään joku julkinen rakennus, esim. kirkko ja sieltä sitten ohjastetaan että 100 metriä itään, 200 metriä länteen ja 50 metriä pohjoiseen. Tai vastaavasti 1 kortteli etelään ja kaksi korttelia länteen. Paikalliset taksikuskit oli kuitenkin tosi taitavia ja pääsin hyvin perille. Fer ei ollut kotona, mutta saapui pian ja siinä välissä kerkesin jo jutella hänen yläkerrassa asuvan pojan kanssa, joka vaikutti tosi mukavalta.

Ferin talo oli tosi iso ja se jakautui kahteen kämppään: alakertaan ja yläkertaan. Siellä asui neljä ihmistä. Fer asui alakerrassa kämppiksen kanssa, jota ei paljoa kylläkään näkynyt. Sisään astuttaessa tultiin isoon olohuoneeseen, oikealla oli keittiö, kylppäri ja Ferin huone, vasemmalla kämppiksen huone ja edessä joku random huone, missä oli osittain avoin katto. Mun mielestä kämppä oli tosi cool! Mä nukuin olohuoneen sängyssä. Yksi Ferin ekoista kysymyksistä oli että poltanko mä. Nohh vastasin myöntävästi ja ei mennyt kauaa kun se jo kääräisi meille spliffin ja aika pajarisissa merkeissä alkoikin mun reissu. Fer sanoi, että se saattaa polttaa jopa 10 spliffiä päivässä jos sillä ei oo mitään tekemistä. Sillä oli nimittäin jalka paketissa, kun se oli lonkkarilla jäänyt auton alle :/ Koko reissun aikana tuli kyllä huomattua, että tuolla päin maailmaa nuoriso polttaa tosi paljon pilveä. En tainnut tavata yhtään paikallista nuorta, joka ei polttelisi. Mentiin nukkumaan aika myöhään ja nukuin tosi pitkät yöunet. Jetlag vaivasi mua kyllä koko San Joséssa viettämäni ajan. Päivällä mentiin Ferin ja sen parin kaverin kanssa yhteen tosi viihtyisään vegeravintolaan syömään. Tosi huvittavaa, että ajattelin silloin tyyliin näin: ”Noniin, nyt ollaan San Joséssa, Costa Rican pääkaupungissa, joka on VAARALLINEN paikka ja täällä on paljon rikollisuutta ja taskuvarkauksia! Älä koskaan päästä irti laukusta!” Ravintolassa istuin sitten laukku tiukasti jalkovälissä. Myöhemmin en ollut ihan noin paranoidi, kun tajusin, ettei se San José nyt niin vaarallinen paikka ole, kunhan pitää järjen kaikessa mukana.

Fer oli järjestämässä longboard-kilpailua seuraavana viikonloppuna, joten alkuillasta käytiin merkkaamassa kisan reitti. Kyseessä ei siis ollut perinteinen downhill-kisa, vaan kilpailu siitä, kuka potukuttelee nopeimmin loivaa ylämäkeä kaupungin halki. Käytiin ostamassa vihreä spray-maalipurkki ja yks Ferin rikas ja läski kaveri ajelutti meitä (Fer, sen kaks kaveria ja mä) ympäri San Joséta ja aina tietyin väliajoin yksi kaveri nousi autosta ja kävi spreijaamassa lyhtypylvääseen vihreän merkin. Se oli aika jännää ja piti olla varuillaan, ettei poliisit nää :D Autossa kuski sytytti piipun ja siellä sitten pajautettiin autossa kaikki kuskia myöten.  San Joséssa polttelin kyllä tosi paljon. Illalla lähdettiin La Chichaan, joka on skeittaribaari downtownissa. (luin just facebookista, että se jouduttiin sulkemaan :() Se oli tosi kiva paikka ja sinä iltana oli reggae night! Mä sain ilmaisia juomia koko illan, kun baarin omistaja oli Ferin kaveri.

Seuraavana aamuna Fer lähti aikaisin lääkäriin ja mä nukuin aika myöhään. Herättyäni datailin rauhassa ja odottelin että Fer tulee takaisin, kunnes ovikello soi ja oven takana oli yläkerran naapurintyttö Jade ja sen kaveri. Ne oli käyneet ostamassa ruokaa ja kysyivät, että haluanko tulla syömään niiden kanssa. Niin ystävällistä! Menin sitten tyttöjen kanssa yläkertaan ja syötiin tosi maittavat casadot, eli riisiä, papuja, kananmunaa, platanoa ja salaattia. Yläkerran kämppä oli vielä kivempi kuin alakerran ja sieltä oli näkymä pitkälle kaupungin ylle. Ruuan jälkeen tytöt kaivoi bongin esiin ja alettiin katsoa Lord Of Dogtownia, mun lempparileffaa. Jonkun ajan päästä Fer tuli lääkäristä ja lähdettiin vihdoin longboardaamaan. Sain Feriltä lonkkarin lainaan ja ensin oli tosi epävarma fiilis sen päällä. Mentiin yhtä pientä mäkeä alas ja se oli aika jännää. Fer antoi tosi hyviä neuvoja ja aloin oikeasti innostua lajista! Tuntui vaan siltä että Ferin kahdella kaverilla oli vähän tylsää niin pienessä mäessä. Kun tultiin takaisin Ferin talolle, mun olikin jo aika vaihtaa osoitetta CouchSurfing-Carloksen sohvalle. Olisin mielelläni jäänyt Ferin hoiviin kyllä pidemmäksikin aikaa. 

Tässä vielä pari biisiä, jotka tuovat mieleen Ferin nurkissa vietetyt päivät: