Ensimmäinen ja viimeinen kerta costaricalaisessa kirkossa

Yhtenä mun vikoista päivistä Herediassa Arskan äiti, joka oli ammatiltaan pappi, kysyi että haluanko tulla niiden mukana kirkkoon. Ajattelin, että mikäs siinä ja päätin lähteä mukaan avoimin mielin. Vaikka katolilaisuus on Costa Ricassa valtauskonto, kyseessä oli protestanttinen kirkko. Rakennuksena kirkko oli tosi vaatimaton. Ulkopuolelta en olisi edes arvannut sen olevan kirkko, sisällä olisi voinut olla ihan mitä tahansa. Ja sisältä se oli enemmänkin seurakuntatalon kuin kirkon näköinen. Euroopassa kun on tottunut siihen, että kirkot ovat rakennuksina upeita, niin tuo oli pettymys. Puerto Viejossakin olin kiinnittänyt huomiota siihen, että kirkot (joita siellä oli kylän kokoon nähden monia) olivat vain tylsän näköisiä saleja. Jumalanpalvelus alkoi tietty costaricalaiseen tapaan myöhässä. Alkuun Arskan äiti selitti ihmisten edessä jotakin todella kiihkoissaan. En ymmärtänyt puheesta paljoakaan, muutamia sanoja tai lauseita sieltä täältä. Sitten alkoi kuoron esitys, joka kesti noin puolitoista tuntia. Ihmiset katsoivat esitystä seisoen, mikä alkoi puuduttaa. Arskan äiti tuli kyllä yhdessä vaiheessa sanomaan mulle, että voin myös istua, joten huokaisin helpotuksesta ja istahdin alas. Kuoron esiintyminen oli vielä ihan mukavaa katseltavaa, mutta ihmisten käyttäytyminen sai vähän erilaiseen kirkkokulttuuriin tottuneen suomalaistytön järkyttymään. Osa ihmisistä siirtyi lavan eteen ja he kokivat todella voimakkaita tunnetiloja. Osa laskeutui polvilleen maahan, monet itkivät. Jopa monet mun ikäiset pojat itkivät siellä todella epätoivoisen näköisinä ja myös useat kuorolaiset olivat kyynelissä. Vaikka koen olevani avoin erilaisille kulttuureille, niin sen katseleminen tuotti mulle ahdistusta. En tiennyt miten mun olisi pitänyt tilanteessa olla, kun kaikki muut olivat ihan kuin jossain transsissa. Kuoroesityksen jälkeen luulin jo voivani huokaista helpotuksesta, mutta ehei, jumalanpalvelus ei ollut vielä lähelläkään loppua. Lavalle astui vähän vanhempi herra, joka aloitti kiivaan puheen, joka kesti reilut kaksi tuntia. Mulla alkoi olla jo tosi levoton olo, kun tuntui että se ei lopu ikinä, varsinkin kun en paljoa puheesta ymmärtänyt. En edes jaksanut keskittyä ymmärtämiseen, vaan ajattelin kaikenlaisia muita asioita. Miehen puheen loputtua kuoro astui taas lavalle, esitti muutaman biisin ja jumalanpalvelus loppui vielä Arskan äidin puheeseen. Palveluksen loputtua luulin, että päästäisiin vihdoin lähtemään kotiin, mutta kirkkoon piti vielä tietty jäädä seurustelemaan ja mä istuin vielä tunnin yksin ja odottelin, että muut saa kuulumiset vaihdettua. Viisi tuntia siellä kaiken kaikkiaan vierähti. Mä kun olin kuvitellut selviäväni korkeintaan parilla tunnilla.

Kirkosta lähdettyämme mentiin vielä lähes koko kirkkoporukalla (kirkossa oli osallistujia melko vähän) läheiseen kauppakeskukseen syömään. Kauppakeskuksen syöttölä oli kuin suoraan jostain jenkkileffasta: aukiolla oli kaikki mahdolliset pikaruokalat mitä voi vain kuvitella ja niiden keskellä satoja pöytiä ja tuoleja, joissa ihmiset mättivät mäkkisafkaa iloisina nassuun. Arskan äiti osti mulle pizzan, mistä olin tosi iloinen. Syömässä en kuitenkaan pystynyt suhtautumaan kirkkonuoriin samalla tavalla kuin olisin suhtautunut muihin omanikäisiini, sen jälkeen kun olin nähnyt heidän käytöksensä kirkossa. Huh huh.  Kirkon jälkeen olisin halunnut päästä purkamaan ahdistustani Arskalle, mutta sairaalaan oli sinä päivänä menossa niin paljon vieraita, että mä en valitettavasti päässyt mukaan. Päällimmäisenä mielessä oli ajatus: ”Costaricalaiseen kirkkoon en mene enää IKINÄ.”

Luulin, että jumalanpalvelus olisi pidetty täällä (kirkko Herediassa)

Mutta paikka näytti enemmän tältä